1998 Irlanti CHIU Watergrasshill

(CHIU = Concours Hippique International Universitaire)

Liisan ja omanakin haaveenani oli jo pitkään ollut lähteä kansainvälisiin opiskelijakisoihin vaikka ei kilpailemaankaan, mutta katsomaan ainakin. Yhden hiljaa haudatun Wienin suunnitelman jälkeen olimme, tai Liisa siis oli saanut aikaiseksi laittaa Hippokseen pienen ilmoituksen, jossa haettiin halukkaita ja kyvykkäitä opiskelijaratsastajia joukkueeseen. Hippos ilmestyi sopivasti ennen kesän Eestin reissuamme, joten Liisa joutui pitämään toimistoa kännykän voimin vanhan Volvon takapenkillä Eestissä. Siinä rätinässä (0500-) ja kolinassa (Volvo) Liisa sitten kirjoitteli yhteystietoja jos jonkinlaisen lappusen kulmaan.

Kiinnostuneita oli viisi, yksi KY:ltä, pari Turusta ja yksi Joensuusta. Vasta myöhemmin kuulin, että Liisa oli laskenut minut mukaan näihin viiteen potentiaaliseen kisaajaan. Itselleen Liisa oli laskenut vararatsastajan paikan.

Elokuun alun koittaessa ja ensimmäisen osamaksun DL:n lähestyessä turkulaiset alkoivat epäröidä.

Nyt olimme hiukan pulassa: vain joensuulainen oli maksanut matkansa ja Tera oli jo maksanut ilmoittautumismaksun kisoihin. Ja Liisa oli tietenkin hukannut kauppakorkealaisen yhteystiedot, jotka oli Eestissä kirjoittanut sille kuuluisalle paperipalalle joka on aivan liian varmassa tallessa. No eikun metsästämään henkilöä kauppiksen ratsastuskerhon kautta ja toivomaan parasta.

Pari viikkoa ennen kisoja puhelin soi aamulla: Liisa ilmoitti , että minä olin joukkueessa. Toinen turkulainen ei voinut lähteä koska kaverikaan ei lähde. Turkulaiset vierittivät poisjäämisensä syyn Liisa-rukan niskoille: Liisa ei ollut kuulemma tarpeeksi informoinut heitä eikä pitänyt riittävästi yhteyttä. Tietäen Irlannista saamamme informaation tason en voi kuin ihmetellä, miten Liisa oli ylipäätään voinut kertoa yhtään mitään!!!

Yleensä AIECin kisoissa ratsastetaan vain koulu- ja esteosuus. Olimme valinneet Irlannin kisan, koska siellä olisi myös maastoestekoe. Etsimme AIECin (Association Internationale des Etudiants Cavaliers) kotisivuilta tietoa kisoissa ratsastettavista ohjelmista ja luokkien koosta. Kouluohjelmat vaihtelivat helppo C -tasosta Pyhään Yrjöön ja estekorkeus 90 cm:stä 150 cm:iin. Säännöt vaikuttivat sekavilta ja Katri Wäyrysen vanhoja tarinoita muistellen olimme suoraansanottuna aivan pihalla siitä mitä edessä tulisi olemaan. Vilkaisepa vaikka Liisan alkuperäistä mainosta Teran sivuilla…

Ennen matkaa Irlannista saapui faksi, jossa oli oleellisia tietoja tarvittavista varusteista ja majoitusolosuhteista, kuten:

• nukutte heinäparvella
• korvatulpat (jos ette halua herätä sofistikoituneeseen aamuherätysjärjestelmään). Älkääkä sanoko ettei teitä varoitettu!!!
• meillä on tilaa laskeutua, jos tulette omalla helikopterilla tai lentokoneella
• täällä on satanut 18 kuukautta, joten tarvitsette shortsit
• tuokaa mukananne lippu ja liikennemerkki sisustaaksenne huoneenne
• bring your own condoms as Ireland is a roman catholic country and condoms are not allowed
  * if you believe this you drive like a camel
• parties are informal except for the Saturday night which will be a shirt and tie, smart(y) party (no ball dresses or dinner jackets except for James Blond)

Keskiviikko, matkapäivä

Lähdin töistä kahden maissa suoraan kentälle. Muuta porukkaa ei ollut vaikea löytää vaikka sen ihmeempiä tuntomerkkejä ei ollutkaan. Matkanjärjestäjämme Liisa porhalsi paikalle tietenkin viimeisenä pakattuaan matkalaukkujaan autossa matkalla kentälle. Kaikki hyvin ja pääsimme aloittaman matkamme kohti Irlantia.

Käytimme matkan hyväksi tutustumalla toisiimme. Mukana olivat Liisan ja minun lisäkseni Nina Joensuun liiketalouden ammattikorkeakoulusta ja Tiina Kauppakorkeakoulusta Helsingistä. Nina ratsastelee myyntitallin hevosia ja sanoi ehkä parhaan saavutuksensa olleen nuorten SM-pronssi kenttäratsastuksessa. Tiina ratsasteli hevoskauppaa tekevän tuttavansa hevosia ja omistaa tällä hetkellä puoliksi lupaavan nuoren hevosen, Lipen. Tiina valitteli, että hevoset olivat kovin koulupainotteisia ja että esteitä ei ollut juuri päässyt treenaamaan ja vain pari tutustumisluokkaakin oli takana. Mikä helpotus, ettei tarvinnut kokea itseään aivan tumpeloksi joukossa. Onneksi olin sentään päässyt osallistumaan omiin kenttäkisoihimme.

Perillä Corkissa olimme pari tuntia myöhässä. Meitä ja samalla koneella saapunutta Luxemburgin joukkuetta vastassa oli pari paikallista autoilla. Kotimatka pimeässä ja sateisessa syysilmassa meni rattoisasti pelkääjän paikalla ihmetellessä vasemmanpuoleista liikennettä, joka tuntui vyöryvän päälle pimeyden keskeltä. Käytimme puoli tuntia hyväksemme yrittämällä puristaa kuskista lisätietoja kisoista. Yhteen kysymykseen en kuitenkaan saanut vastausta: Onko Irlannissa ratsastusurallakin vasemmanpuoleinen liikenne? No syy vastauksen puuttumiseen selvisi aamun valjettua…

Saavuimme perille ja meidät ohjattiin – kivisen heinäladon vintille. Katto oli puisista paanuista tehty ja oviaukot tukittu laudoilla ja vilteillä. Sisällä oli saman verran asteita kuin ulkonakin eli ehkä noin neljätoista. Kolmessa erillisessä tilassa oli tiiviissä riveissä hetekoita patjoineen. Valitsimme sänkymme tuurillamme tietenkin ison oleskelutilan yläpuolelta, mikä myöhemmin osoittautui perin kohtalokkaaksi valinnaksi yöunien kannalta.

Meidät kutsuttiin alakertaan istumaan iltaa ja tutustumaan toisiin kilpailijoihin. Itse jäin nukkumaan pois työväsymystä, mutta kuuleman mukaan ilta oli ollut pitkä ja kostea.

Pihapiirissä sijaitsivat tallit, lato, jossa asuimme, ja isäntäperheen asuintalo. Tilalla asui paljon muitakin eläimiä kuin hevosia, kuten esim. kuvassa näkyvät metsästyskoirat 🙂

Torstai, muuta ohjelmaa

Aamiainen tarjoiltiin alakerrassa tee-se-itse-periaatteella, paahtoleipää, hilloa ja kahvia tai teetä. Lähdimme Liisan kanssa pienelle aamukävelylle katselemaan paikkoja. Päästyämme ulos pihapiiristä silmiemme eteen levittäytyi silmänkantamattomiin vihreää ruohoa. Ratsastuskentistä ei ollut puhettakaan ja harvoinpa sitä kai edes muihin ratsastajiin törmäisi niillä aukeilla, joten se niistä ratsastusuran säännöistä!

Puolenpäivän aikaan bussi haki meidät tilalta ja ajoimme hienoon ravintolaan syömään. Suomalaisessa retkikunnassamme herätti hiukan ihmetystä alkukeiton (niin kuin me sitä luulimme) jälkeen tuotu jälkiruoka. Paikalliset eivät kuulemma syö kuin keittoa lounaaksi.

Lounaalta jatkoimme matkaa tutustumaan Jameson Heritage Centreen, entisöidylle ja nykyään vain museokäytössä olevalle viskitehtaalle. Kierroksella opimme miksi skottiviskit ovat nykyään suositumpia (toisen maailmansodan aikana amerikkalaiset sotilaat oppivat juomaan skottiviskejä ja veivät tavan mukanaan jenkkeihin), mitä eroa on irlantilaisella ja skottilaisella viskillä (irlantilaisista puuttuu savun maku erilaisen maltaiden kuivatustavan ansiosta) ja että irlantilainen viski tislataan kolmeen kertaan, skottilainen kahteen ja amerikkalaisten bourbon vain kerran.

 

Kierroksen lopussa opas pyysi neljää vapaaehtoista viskinmaistajiksi. (Opas epäili riittääkö vapaaehtoiseksi ilmoittautuneen brittiläisen Benin ikä, mistä Ben saikin loppukisojen ajaksi lisänimen Ben the Baby face.) Viskinmaistajaisissa kaikki saivat eteensä neljää irlantilaista, yhtä skottilaista ja yhtä amerikkalaista viskiä eli bourbonia. Oppaan johdatuksella he saivat arvioida viskilaatujen eroja ja valita lopuksi mielestään parhaan viskin. Palkinnoksi he sitten saivat pullon tätä viskiä ja hienon "valtuutetun viskinmaistajan" todistuksen. Tosin skottilainen Ben joutui oppaan pienen painostuksen alla valitsemaan mieliviskinsä uudestaan, kun ensin teki väärän valinnan eli äänesti skottiviskin puolesta.

Kotimatkalla pistäydyimme parissa pubissa odotellessamme ruoan valmistumista. Ja kyllä kannatti odotellakin, harvoin olen niin hyvää lihapataa syönytkään. Perheen ronski äiti, joka hoiti koko porukan muonapuolen, ei turhaan säästellyt lihassa tai rasvassa. Pikkuhiljaa ruokailutilanne vaihtui yleiseksi seurusteluksi ja musiikin voimistuessa taustalla ihmiset alkoivat illan mittaa tanssia yhdessä. Muu suomalaispoppoo painui aikaisin yöpuulle edellisillasta väsyneinä ja minä jäin pitämään Suomen lippua korkealla. Toisaalta ei mitenkään huono vaihtoehto sillä sänkymme olivat aika tarkkaan stereoiden yläpuolella ja eihän ladon horo lautalattia mitään eristä…

Perjantai, kouluratsastus

Aamiainen oli jo kahdeksalta aamulla ja ihmeen hyvin opiskelijat valuivat paikalle edellisen illan juhlinnasta huolimatta. Syykin selvisi: puoli yhdeksältä olisi hevosten jako ja heti yhdeksältä ensimmäisen ryhmän hevosten esittely. Joukkueiden johtajat lähtivät nostamaan arpoja hatusta ja meille muille jaettiin ratsastettava kouluohjelma. Helpon näköistä: ravia, käyntiä ja laukkaa suoralla ja pääty-ympyröillä sekä pari lävistäjää. Ei lisäyksiä, ei väistöjä. Saisimme vielä kuulemma käyttää esilukijaa. Kunnes. Kuulimme, että kouluohjelma onkin groupdressage eli ratsastetaan ryhmänä. Olisimme kaikki kolme yhtäaikaa radalla! Esilukijan roolikin alkoi hahmottua, sillä liikkeet piti suorittaa aina keskimmäisen ratsastajan ollessa tietyssä pisteessä. Pikkuhiljaa myös koko kisan arvosteluperiaatteet alkoivat valjeta.

Hevoset arvottiin kolmen ryhmissä joukkueille samoin kuin ratsastusjärjestys joukkueiden kesken. Lopullisen yksilösijoituksen ratkaisi samalla hevosella ratsastavien keskinäinen järjestys: yksi kolmesta meni jatkoon ja loput sijoittuivat piste-erojen perusteella niin, että pienimmällä piste-erolla hevosen parhaaseen ratsastajaan oli ensimmäinen ei jatkoon päässyt jne. Tämän järjestelmän piti varmistaa se, että hevosen tasolla ei ole vaikutusta lopputulokseen. Ei ollutkaan ehkä, mutta sitäkin enemmän ratkaisi ketä vastaan joutui kilpailemaan!

Tuomareita oli kolme; yksi jokaista hevosta kohti plus vielä neljäs joka arvioi ryhmäpisteitä eli ryhmäkouluratsastuksen harmoniaa ja hevosten etäisyyksiä toisistaan. Nämä joukkuepisteet vaikuttivat jonkun hämärän kaavan mukaan joukkueiden lopputuloksiin.

Suomen joukkueella oli kunnia ratsastaa ensimmäisenä päivänä Luxemburgia ja Englannin ykkösjoukkuetta vastaan. Olimme viimeisinä vuorossa hevosillamme. Ninan hevonen kulki ihan siististi, Tiinan hevonen ei kulkenut eteen ja minulla oli hankaluuksia pidellä omaani Tiinan hevosen takana. Esittelyssä minun poniani kuvailtiin näin: Ratsastakaa vain eteenpäin, mutta ei kannata yrittää saada sitä peräänantoon. Kuvaus piti paikkansa, poni jolkotteli radan läpi pää pystyssä painaen lapa edellä ympyröillä hiukan turhan pitkässä laukassa.

Koulussa olin jaetulla 41. sijalla Tiinan kanssa ja Nina oli jaetulla 29. sijalla 48:sta ratsukosta. Osalla joukkueista rata meni ihan pelleilyksi ja osan hevoset olivat lähinnä metsästykseen käytettäviä huntereita, joiden kouluosaamisesta voi olla montaa mieltä. Eniten meitä ihmetytti ohjelmassa esiintynyt englannin sana ‘working trot’, sillä englantilaiset keventelivät radalla ihan surutta. Mutta päättelimme, että termi ei täysin vastaa suomen harjoitusravia…

Kenelläkään meistä ei siis ollut asiaa jatkoon, joten lounaan jälkeen tyydyimme seuraamaan toista ja kolmatta kierrosta. Meitä lohdutettiin, että kierros kierrokselta hevoset paranevat ja että yleensä finaalissa on saatu seurata henkeäsalpaavan upeita esityksiä upeilla kouluhevosilla. Toiselle kierrokselle oli selvästi päässyt muutama, joka ei olisi sinne kuulunut muutaman muun ehkä ansioituneemman jäätyä rannalle. Koulurata tällä kierroksella oli ehkä hädin tuskin helppo B -tasoa, mutta hevosmateriaalin nähtyämme emme ollenkaan ihmetelleet. Eräskin hevonen pukitteli iloisesti mennessään vaihtaen samalla laukkoja holtittomasti ristilaukasta toiseen ja vastalaukan kautta taas oikeaksi. En kadehtinut ollenkaan tuomareiden urakkaa.

Toiselle kierrokselle oli siis karsiutunut kahdeksantoista ratsukkoa, joista kuusi jatkoi kolmannelle kierrokselle. Sunnuntain finaalin jatkoivat lopulta norjalainen Annicken (Heineken) ja hollantilainen Mirelle.

Lauantai, esteratsastus

Lauantaina arvottiin taas aamiaisen jälkeen hevoset joukkueille. Liisa oli saanut puhuttua itsensä verryttelemään kisaan osallistuvia hevosia, sillä sääntöjen mukaan hevoset annetaan ratsastajalle valmiiksi verryteltyinä ja kullakin ratsastajalla on tasan viisi minuuttia aikaa tutustua omaan hevoseensa. Tämä tasapuolisuuden nimissä ja myöskin ettei hevosia rasitettaisi kohtuuttomasti sillä nehän joutuvat jokainen suorittamaan kolme rataa.

Hevoset oli yritetty jakaa ryhmiin niin, että jokaiseen osuisi, iso, keskikokoinen ja pieni hevonen. Meille osui taas arvonnassa samainen poni, jolla menin koulua edellisenä päivänä, joten pienimpänä ratsastajana sain taas ratsastaa sillä. Periaatteessa opiskelijakisojen säännöissä sanotaan, ettei kukaan saisi ratsastaa kahta kertaa samalla hevosella jottei kukaan saisi kohtuutonta etua siitä että tuntee hevosen jo ennalta käsin. Mutta irlantilaiset eivät olleet turhan tarkkoja tässä asiassa kuten eivät monessa muussakaan asiassa…

Tällä kertaa saimme kunnian ratsastaa Ruotsia ja USAn ykkösjoukkuetta vastaan. Ensimmäisen kierroksen estekorkeus oli noin 90 cm. Esteetkin arvosteltiin tyylin perusteella ja sijoitukset ratkaistiin kuten koulussa. Tuomari oli britti, joka arvosti kevyttä ja etenevää tyyliä. Jatkoon pääsivät kaikki USAlaiset, englantilaiset, pari irlantilaista ja yksi kanadalainen. Karsiutuneista mukaan viimeisinä pääsi yksi belgialainen ja yksi norjalainen. Tuntien porukan taustan ja tason ihmettelimme suuresti tuomarin ratkaisua. Lounaalla kuulimme tuomarin perustelut: "En pidä eurooppalaisesta tyylistä, jossa istutaan syvälle satulaan ja ratsastetaan taaksepäin. Ratsastuksen pitää sujua ja olla vaivattoman näköistä ratsastajan häiritessä hevosta mahdollisimman vähän. Ei ratsastajan pidä yrittää ratsastaa hevosen puolesta ja korjata kaikkia sen virheitä. Hevosen pitää saada ja osata arvioida myös itse hyppypaikkoja. Tempon pitää olla riittävä ja rytmin säilyä."

Itse sain yllätyksekseni suomalaisista parhaan sijoituksen: jaettu 37:s. Nina oli jaetulla 41. sijalla ja Tiina-rukka, jota hevosvalinnat eivät oikein suosineet toiseksi viimeinen eli jaettu 46. Myös monet kansallisella tasolla 140-150 cm luokkia kisaavat keskieurooppalaiset ystävämme karsiutuivat. Meitä harmitti hiukan vaikkemme itse olleetkaan asettaneet tavoitteitamme jatkoon pääsyyn. Entäs jos tuomari olisikin ollut esim. saksalainen?

Emme jaksaneet jäädä värjöttelemään ulos tuuleen ja sateeseen katsomaan toista ja kolmatta kierrosta ja päätimmekin lähteä tutustumaan kaupunkiin. Sovimme treffit ruotsalaisten kanssa ja tilasimme taksin. Taksin tulo kesti, koska se oli eksynyt matkalla. Pyysimmekin taksikuskia varmuuden vuoksi piirtämään meille kartan, jonka mukaan toinen taksikuski osaisi suunnistaa takaisin perille.

Taksin viivästymisen seurauksena missasimme treffimme ruotsalaisten kanssa ja jäimme keskenämme kiertelemään kauppoja keskustassa. Kävimme kahvilla ja sisällä lämpimässä istuksiessamme päätimme jäädä illaksi kaupunkiin, sillä olimme istuneet jo ihan riittävästi siinä yhdessä ja samassa ladossa keskellä ei mitään. Jätimme siis päivällisen väliin ja tutustuimme paikallisiin olutlaatuihin. Guinness on Dublinista, eikä ole edes kauhean hyvää, joten suosittelen sen sijaan irkkuoluista Corkissa tehtyä Beamishia, jota Helsingissä saa todistettavasti ainakin Mulligansista, O’Malleysistä ja Hamletin vieressä olevasta olutravintolasta.

Pubit sulkevat Irlannissa jo yhdeltätoista, joten lähdimme Mäccärin kautta takaisin majapaikkaamme. Paluumatkaamme hidasti puolisokea taksikuski, joka ei nähnyt lukea ensimmäisen kuskin piirtämää karttaa edes viiden sentin päästä ja joka ei uskonut meitä vaikka tolkutimme, että edellisestä risteyksestä olisi pitänyt jo kääntyä. Ajettuamme siis pari-kolme kilometriä kuski suostui lopulta tekemään U-käännöksen ja viemään meidät määränpäähämme.

Perillä meitä tuli vastaan huolestuneen näköinen järjestelypoppoo, joka kysyi taksikuskilta oliko tämä nähnyt poliiseja. Ihmettelimme aikamme, kunnes kuulimme, että meidän peräämme oli hälytetty poliisi ja kaikki paikalliset taksit, koska emme olleet palanneet päivälliselle. Emme uskoneet korviamme ja nauroimme makeasti asialle, kunnes saavuttuamme muun porukan pariin ja kaikki alkoivat aidosti huolissaan kyselemään mitä meille oli käynyt.

Tein kaiken takana olevalle Luxemburgilaiselle AIECin rahastonhoitajalle selväksi, että ongelma oli ollut heillä, ei meillä. Käyttäisivät järkeään: pubit sulkevat yhdeltätoista ja jos meitä ei kuulu kahteentoista mennessä, OK, huolestukaa! Kyseessä oli kuitenkin neljä ‘aikuista’ ihmistä iältään 23-26. Lisäksi näytin karttaa, jonka ensimmäinen taksikuski oli meille piirtänyt: Päätieltä käännytään kyltin mukaan XX:n teollisuusalueelle ja ajetaan XX:n mielisairaalan ohi 2.7 mailia ensimmäiseen risteykseen, josta jatketaan suoraan samaan suuntaan vielä 1.4 mailia. Kaikki hoidossa, meillä ei ole huono omatunto. Ehdimmehän lisäksi osallistua vielä monta tuntia illanviettoon.

Tosiasiassa tässä vaiheessa meitä oli alkanut jo hiukan kyllästyttää illasta toiseen soiva sama musiikki (vanhoja hittejä muutaman vuoden takaa) ja pahvitetroista tarjoiltava puna- ja valkoviini sekä porukan illasta toiseen samoina toistuvat jutut, lähinnä koskien sitä kuka nai ja ketä ja missä. Jos musiikin pauhulta muuten vielä onnistuisikin nukkumaan on aina vaara joutua suihkukomitean käsittelyyn. Huoneemme toisessa päädyssä majaansa pitävä nuori itävaltalaistyttökin oli oksentanut omaan laukkuunsa jo ensimmäisenä iltana. Ja toisena perään.

Sunnuntai, maastoestekoe ja finaalit

Olimme illalla missanneet tietämättämme hevosten jaon, hevosten esittelyt ja maastoradan näytön. Aamulla aikaisin sitten kirmasimme rataa läpi. Meitä saatteli matkaan muutama kauhusta kankea vannoutunut kouluratsastaja, joka naama valkoisena selitti jotain kauheasta vesihaudasta. Rata oli erittäin rehellinen minun mielestäni: isoja selkeitä esteitä hyvillä lähestymisillä. Estekorkeuden piti olla 110 cm, mutta en usko yhdenkään esteen olleen ihan maksimissaan; suurin oli ehkä vesiesteen arvioitu alashyppy n. 120 cm. Pohja oli hyvä sateista huolimatta. Pituutta radalla oli noin puolitoista mailia eli noin kaksi ja puoli kilometriä. Vaadittu nopeus oli 450 metriä minuutissa, mutta koe arvosteltiin jälleen tyyliarvosteluna, joten tärkeintä kuulemma olisi hevoselle sopiva oikea tempo ottaen huomioon, että jokainen hevonen joutuu menemään radan läpi kolme kertaa.

Tällä kertaa saimme vastaamme Hollannin ja Itävallan joukkueet. Nina ratsasti meistä ensimmäisenä radan läpi. Hänellä oli sama hevonen kuin edellisenä päivänä estekokeessa. Hevosella oli ollut oikea jalka aiemmin kipeä ja se arasteli sitä vanhasta muistista vaikka hermot olikin poltettu. Se siis pyrki hyppäämään aina hiukan vinoon vasemmalle ja varoi laskemasta täysin painoa ‘kipeälle’ oikealle jalalle. Ninan rata sujui oikein mallikkaasti ja Nina olikin jaetulla kuudennella sijalla.

Tässä välissä ratsastettiin koulufinaalit. Kumpikin finalisteista joutui ratsastamaan ensin FEIn yhden tähden kenttäkilpailuohjelman ja sitten FEIn kahden tähden kenttäkilpailuohjelman. Ensimmäinen ratsastettiin nuorella kuumalla kenttäkilpailutoivolla. Hevonen oli valmis räjähtämään käsiin millä hetkellä hyvänsä. Kouluratsastaja Mirella vei pisteet kotiin, koska sai kunnialla radan läpi. Kenttäratsastaja Heineken oli ilmeisesti hiukan liian voimakas ja hevonen hermostui selvästi.

Tässä välissä oli opiskelijakisojen traditioiden vuoro: nuoret komeat miehet toivat ratsastajattarille lasilliset viskiä, jotka kumottiin ystävän maljoina. Sitten pojat kaatoivat tytöt sylissään nurmelle ja parit suutelivat ja pyörivät ruohossa.

Toisen ohjelman molemmat ratsastivat paikallisella kouluratsulla (Irlantilaisittain harvinaisella ilmestyksellä). Omistaja itse verrytteli hevosen, joka ei minun silmiini pistänyt ainakaan liikkeidensä tai ryhtinsä puolesta. Mutta siellä tienoolla se varmasti oli hyvä hevonen. Mirella vei tämänkin kisan piikkiinsä Heinekenin harmittavasti unohdettua ratansa pari kertaa. Jopa tällä tasolla saa näet käyttää esilukijaa, mutta Heineken halusi keskittyä itse rataan ja päätti ennemmin opetella sen ja luottaa muistiinsa.

Seuraavaksi meistä maasto-osuudelle lähti Tiina, jonka epäonneksi hänen nuori ja kokematon hevosensa kieltäytyi viidesti hyppäämästä vedessä olevaa laituria. Pisteet kuitenkin oikeuttivat jaettuun 39. sijaan.

Maastossa olleet hevoset saivat taas levätä estefinaalien ajan. Finaaliin asti olivat päässeet brittien Ben the Baby face ja Nick Belgiasta. Belgialainen oli päässyt finaaliin, koska hänen onnekseen toinen kierros ratsastettiin arvostelulla virhepisteet ja tyyli, ja kolmas kierros arvostelulla virhepisteet ja aika. Loppukilpailu käytiin tasolla 140 cm. World Cup -tasolla hyppäävät hevoset oli saatu lainaan Irlannin armeijalta – kuulemma pelkät vakuutukset kisoja varten olivat maksaneet omaisuuden.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen kummatkin pojat olivat nollilla – ratkaisu jäisi siis toiseen kierrokseen. Jännitys kohosi, mutta ensin taas opiskelijakisarituaaleihin. Jenkkitytöt oli valittu hoitamaan tätä ikävää velvollisuutta, eivätkä he hetkeäkään epäröineet näyttää kuinka mieluista se oli heille. Vihdoin viimein ruohonvihreiden poikien päästyä eroon tytöistä päästiin kisoja jatkamaan. Ensin ratsasti Nick, varma nolla. Benillä oli edessään tilanne kaikki tai ei mitään, hän otti riskin – ja tiputti yhden. Näin siis Nick oli selviytynyt kisan voittajaksi viimeiseltä varasijalta. Ähäkutti, sanoisin.

Viimeinen satsi maastokoetta. Minun osakseni tuli – yllätys yllätys – taas sama poni, jolla olin aiemmat päivät ratsastanut. Olin viimeinen ponilla ratsastavista ja myös koko kilpailun viimeinen lähtijä. Minun tuurillani alkoi taas sataa päästyäni ponin selkään – päivä olikin ollut ihmeen kuiva siihen saakka. Pohja oli yllättävän hyvässä kunnossa. Otin hiukan väsyneen ponini kanssa ihan rauhallisesti radalla ja annoin sen itse valita temponsa. Kaikki sujui ihan hyvin, jos ei ota huomioon niskurointia alashypyssä veteen. Jo ponin aiemmilla ratsastajilla oli ollut siinä ongelmia, joten otan virheen omalle tililleni. Oma sijoitukseni oli jaettu 22.

Ei päivän aikana kommelluksiltakaan säästytty: saksalainen kouluratsastaja nojasi eteen alashypyssä veteen ja kuuluikin vain iloinen molskis. Yllättäin kaikki katsojat olivat linnoittautuneet vesihaudan ympärille tiiviiksi ringiksi… Siinä auringon pilkahtaessa amerikkalainen Kathy Ann meni heittämään kuinka voisi olla kiva mennä uimaan, kun tuli näin lämmintä. Pojat eivät tarvinneet toista kehotusta viskatakseen hänet vesihautaan. Pojat vinkkasivat silmää – ja molskis! Pahaksi onneksi Kathy Annin ei ollut vielä ratsastanut eli goodbye valkoisille housuille.

Päivällisen jälkeen pisteet oli laskettu ja yhdistetyn henkilökohtaiset tulokset ja joukkuekohtaiset tulokset julkistettiin. Joukkueena Suomi oli koulussa ja maastossa toiseksi viimeinen ja esteillä viimeinen. Yhdistetyssä joukkuekisassa sijoitus oli kuudestoista eli komeasti viimeinen. Yhdistetyssä yksilökisassa Nina oli 29., minä 40. ja Tiina-rukka viimeinen. Tiina oli tosin onnistunut saamaan jokaiseen osakilpailuun nuoren, epätasaisen ja kokemattoman hevosen. En henkilökohtaisesti usko, että kukaan olisi pärjännyt kovin hyvin sillä hevosyhdistelmällä; ehkä me olimme vain muita huonompia taktikoimaan hevosvalintojamme.

Seurasi palkintojenjakotilaisuus, jossa kaikki osallistujat saivat hienon ruusukkeen. Yksittäisten lajien voittajille jaettiin lisäksi hienot keppihevoset. Kaikkien mitalien ja ruusukkeiden jaon jälkeen jaettiin hiukan epävirallisemmat palkinnot: USA sai ärsyttävimmän joukkueen palkinnon perusteluina rajaton kiinnostus kertoa muille kuinka asiat tehdään ‘meillä päin’. Palkinto luovutettiin siis kuvaamaan USAlaisten halua integroitua porukkaan ja oppia kansainvälistä kanssakäymistä. Uuden shower gel -palkinnon sai Kathy Annin pikkusisko porukan yllätettyä hänet harrastamasta seksiä suihkussa irlantilaisen isäntämme kanssa.

Maanantai, Autumn Hunting

Aamiaispöydässä kiersi paikallinen sanomalehti, jonka urheilusivuilla oli kuva kisoistamme: Kathy Ann vesihaudassa! Kaikki pelkäsivät pahinta – mikä nautinto tämä olisikaan huomionkipeälle Kathy Annille. Kaiken kukkuraksi lehdessä ei ollut kuvatekstin lisäksi sanaakaan kisoista.

Nyt olisi metsästyspäivä. Liisakin pääsisi taas mukaan hevosen selässä. Nina ei ollut kovin innostunut metsästämään, koska oli saanut siitä kuulemma tarpeekseen oltuaan kaksi vuotta töissä Englannissa. Pyysin pientä hevosta ja sain jaossa pienen, mutta isomahaisen cobin. Tiinakin sai samanlaisen, mutta – voi – sillä oli vielä isompi maha kuin minun ponillani. Liisa sai kuuman näköisen jäntevän hevosen. Itse kyllä olin ihan tyytyväinen omaani, kun katsoin muiden ongelmia pidätellä omiaan. Ja kyllä minunkin ponistani löytyi poweria, kun päästiin pellolle. Poni vinkaisi, pukitti ja lähti hulvatonta laukkaa kohti porukan kärkeä. Laukkasimme laumana edellisen päivän maastoesteiden yli. Ponini selvitti ison vesihaudankin aivan leikiten.

Tiinan poni oli eri mieltä suunnasta ja suunnisti päättäväisesti kohti tallia – aivan vastapäiseen suuntaan kuin muut hevoset. Pienen pukki – raippa – pystyyn -taistelun jälkeen Tiina pääsi taas täysillä peräämme.

Pienen verryttelylaukan jälkeen jäimme odottamaan koiria ja apumiehiä. Koirat etsivät kettuja pusikoista ja me odottelimme kauempana hiiren hiljaa. Miehet puhalsivat torviinsa ja huutelivat ohjeita koirille. Kesti kauan ennen kuin koirat saivat ensimmäisen vainun ketusta. Sitten taas laukkasimme tuhatta ja sataa laumana perään. Ja taas odoteltiin. Lyhyet nopeat torven töräykset merkitsevät kuulemma, että kettu on ulkona kolostaan ja pidemmät laskevat töräykset, että se on mennyt takaisin koloonsa. Todella pitkä puhallus on koirille merkki palata kouluttajan luokse.

Irlantilaiset eivät kuulemma metsästä kettuja aseiden kanssa ja tässä syksyisessä ketunmetsästyksessä vain etsitään kettuja ja jahdataan niitä hetki tavan vuoksi. Englantilaisten julmista metsästyksistä paikalliset halusivat sanoutua täysin irti. Ken uskoo; enpä tiedä mitä olisin ajatellut.

Rämmimme vatsaan asti upottavassa mudassa, kiipeilimme lähes pystysuoria rinteitä, jotka päättyivät pieneen puroon. Kahlasimme puroa pitkin löytääksemme sopivan paikan nousta toiselle rannalle. Opimme kiittämään porttia auki pitävää ratsastajaa. Näimme muutamaan otteeseen vilauksen ketusta. Ratsastimme lehmien laitumien poikki niiden keskeltä ja yksi iso sarvipää ihastui selvästi poniini ja lähti seuraamaan meitä. Se oli varmasti isompi kuin me!

Viimeiseltä laitumelta jouduimme poistumaan kovin erikoista reittiä. Ensin ojan yli kapealle kaistaleelle, josta kaksi metriä alashyppy kovalle ja kapealle tielle. Osalla hevosista ei tasapaino täysin pitänyt ja ne jäivät vatsastaan roikkumaan välissä olevalle kaistaleelle etu- ja takajalat eri puolilla. Yksi amerikkalaistytöistä horjahti hypyssä ja tipahti suoraan mutaojaan. Tytöstä näkyivät vain hampaat mudan keskeltä hänen hymyillessään. En oikeasti ole koskaan nähnyt mitään sellaista!!!

Yksi hevonen taas loukkasi jalkansa alashypyssä ja jouduttiin taluttamaan takaisin tallille. Itävaltalainen Roman piirsi meille lähistöllä oleville ‘vanhan tradition mukaan’ verisen viivan poskeen ensimmäisen ketun merkiksi. Veri nyt tällä kertaa vain sattui olemaan loukkaantunen hevosen jalasta, mutta emme me kettujakaan onneksi olleet tappaneet.

Noin neljän tunnin rankan reissun jälkeen oli ihanaa päästä suihkuun ja vaihtaa puhtaat vaatteet. Lähdimme vielä käymään kaupungilla ennen iltaa. Tällä kertaa palasimme ajoissa grillaamaan ja viettämään viimeistä iltaamme ‘ladossa’. Oli jäähyväisten aika. Näimme monia kyyneleitä. Itse en niin jäänyt kaipaamaan porukkaa, vaikka muutamiin tosi mukaviin ihmisiin tulikin tutustuttua. Parhaiten mieleeni jäivät Luxemburgilaiset tytöt Muriel ja Kristin sekä ruotsalaisista Hanna ja Janna sekä kanadalainen pari Jennifer ja Tom. Ja tietenkin oma suomalainen tiimimme!

Tiistai, jäähyväiset ja kotimatka

Tiistaina heräsimme aikaisin aamulla ehtiäksemme vielä kiertää kaupungilla ennen koneen lähtöä. Tax Freestä osasin nyt hankkia oikeanlaisen lahjan juuri valmistuneelle poikaystävälleni. Illalla sovimme tiimin kanssa pitävämme yhteyttä ja palaavamme taas astialle valokuvien ollessa valmiita.

Yhteenveto ja lisätietoa AIECin toiminnasta

Tuntuu, että vain pieni osa porukasta kisoissa on opiskelijoita, sillä entisillä opiskelijaratsastajilla on osallistumisoikeus valmistumisen jälkeenkin, jos on käynyt aiemmin ainakin kaksissa kisoissa. AIECin kisoja pyöritetään aika isoilla rahoilla ja suurimmalle osalle reissut olivat sponsoroituja. Monet huippuratsastajista kuulemma tukevat ja kannustavat opiskelijakisojen ideaa, koska se on ainoa, jossa raha ei ratkaise. Ei tarvitse omistaa miljoonien arvoista hevosta pärjätäkseen, vain taidot ratkaisevat.

Porukka oli todella vaihtelevan tasoista. Englannissa ratsastuksen voi ottaa sivuaineeksi yliopistoissa ja taso on todella kova. Karsinta alkaa yliopistojen sisäisistä kilpailuista ja kansainvälisiin kisoihin päästäkseen pitää pärjätä alue- ja kansallisen tason yliopistomestaruuksissa. Englantilaiset olivatkin kisojen ehdottomasti kovatasoisinta porukkaa. Jenkeissä samoin on alueellinen ja kansallinen karsintasysteemi. USAlaiset pärjäsivät lähinnä esteillä; he olivat kuin kotonaan Irlannin nurmikentillä.

Toisaalta mukana oli luxemburgilaistyttö, joka kyllä kisaa koulua vaativalla tasolla omalla hevosellaan, mutta ei ollut koskaan eläissään ratsastanut kokonaista rataesterataa saatikka sitten maastoesteitä. Ranskasta ja Ruotsista oli mukana entisiä opiskelijakisa-aktiiveja, jotka eivät olleet töihin mentyään ratsastaneet enää säännöllisesti kahteen vuoteen. Toinen muuton ja toinen allergian vuoksi. Monissa joukkueissa oli mukana vaihtelevantasoisia ns. täyteratsastajia, jotta joukkue saataisiin kasaan. Olipa mukana yksi ratsastaja jopa Costa Ricasta!

Kisoja on kahdenlaisia: vapaamuotoisempia ja avoimempia CHIU-kisoja ja virallisempia Nations Cupeja. Nations Cupien sarjassa kvalifioidutaan osallistumaan suureen yhteiseen loppukilpailuun vähän kuten World Cupissa. Hevosten taso vaihtelee paljon maasta toiseen. Sveitsissä oli kuulemma saatu ratsastaa Grand Prix -tason hevosilla jo alkukierroksilla ja Irlanti kai sitten (toivottavasti) edustaa toista ääripäätä.

Loppusanat
Irlannin kisajuttua pitää lukea sillä mielellä, että suurin osa paikallaolijoista tiesi mihin on menossa ja asennoitui sen mukaisesti. Monille se oli ilmainen lomamatka pitämään hauskaa kavereiden kanssa. Ilmeisesti edellisten vuosien kokemukset olivat tiedossa eikä paikalle vaivautunut ketään kovin tosissaan kilpailevaa. Irlanti oli kaunis ja vihreä ja ratsastaminen oli hauskaa. Eniten vaivasi epätietoisuus ennen kisoja ja jopa sen aikana. Jälkeenpäin katsottuna mitään ongelmia ei olisi ollut, jos olisimme vain tienneet enemmän ennen lähtöä. Ainakin Liisa, joka ei yleensä juo viinaa, olisi todennäköisesti harkinnut reissuun lähtöä uudelleen. Ja ehkä minäkin olisin nukkunut enemmän varastoon…