Teran maasto 24.11.1996

Teran tapahtumarikas maastokeikka 24.11.1996.

Jarmo ja Pernilla olivat vähemmän ratsastaneita, muut olivat ratsastaneet useita vuosia jopa kymmeniä. Neljä hevosta oli jo valmiina maneesissa köpöttelemässä alkeistunnilla. Mikan heppa töni turvallaan ovea vähän auki ja etsiskeli heiniä käytävän lattialta, kunnes se hetkessä ampaisi ulos boksista. Mika roikkui ison suomenhevosen harjassa ja ryntäiden edellä saaden hevosen lopulta pysähtymään tallin oven ulkopuolella. Joku toi narunpätkän, jolla karkulainen vietiin takaisin boksiinsa ja laitettiin kuntoon.

Hevoset eivät ole olleet maastossa neljään viikkoon huonojen ilmojen takia ja sen huomasi. Päästyämme hiekkatielle joitakin satoja metrejä tallilta Mikan heppa, joka on tunneilla niin laiska, oli innokkaalla päällä ja pukitti. Hetken kuluttua pukitti Sadun heppa kunnolla (näytti lähinnä teran kisojen "salute" kuvalta), kun hevonen meni liian lähelle edellä kulkevaa. Satu> Mita ratsastustaitoon tulee, en ole todennakoisesti Satu> se, joka ensin putoaa. Sanomatta paras. Satu oli ensimmäinen, joka putosi.

Matka jatkui ylös jyrkähköä ja kivikkoista polkua, jossa tuli vastaan suunnistajia ihmetellen hevosia. Hiekkakuopilla ratsastuksen opettaja kuuli Jorman ratsastaneen 15h, luennoi kevyestä istunnasta ja tarkasti kaikkien kevyen istunnan. Ope oli vähän huolissaan Jorman istunnasta, kun tasapaino ei ollut vielä paras mahdollinen. Sanonta kuuluu: tiukka ohja on pehmeä ja löysä ohja on kova. Voi vaikka nojata käsillä hevosen harjaan, jotta saa käden liikkumattomaksi kevyessä istunnassa.

Laukkasimme hiekkakuopan ylämäen ylös ja viimeisinä olleet hepat eivät tienneet mitenpäin olisivat olleet odotellessaan vuoroaan täyteen laukkaan.. Ratsastuksen opettaja esitti välillä muiden kävellessä hepallaan vaativia kouluratsastuksen passage osuuksia.

Hiekkakuopan vesieste oli täyttynyt vedestä ja kahlasimme laitoja myöten mahaan asti ulottuvassa vedessä (heppojen mahaan, ei ratsastajien, vaikka hiekkakuopan keskellä olisi jälkimmäinenkin voinut toteutua :-). Pernillan heppa alkoi polkemaan heti veteen päästyään siihen malliin, että kohta saadaan märkä ratsastaja. Mutta kuivana pysyttiin.

Hyppäsimme pari pientä risukkoestettä tutuksi käyneellä pätkällä ja jatkoimme harjoitusta tulemalla alas saman rinteen hiljaa käynnissä (näin ainakin teoriassa..). Tiedossa oli vieläkin jyrkempi mäki, mutta harjoittelimme vielä kerran tätä mäkeä. Pudotussaldo karttui taas, nyt Kukka lensi alas mäen päällä hepan innostuttua pukittamaan.

Jatkoimme mäkisiä maastoja ja kapeita polkuja pitkin paikkaan, jossa maa näkyi katoavan jalkojen alta. Edessä odotti liki kymmenmetrinen pudotus 45 asteen hiekkakuopan reunaa ja lopussa odotti vesilätäkkö. Ope kehoitti pitämään hevosen mahdollisimman suorassa liikuttaessä jyrkkiä mäkiä, koska muuten hevonen kaatuu herkästi. Mutta edellä menneen open hevonen kääntyi puolivälissä sivuttain ja pyrki takaisin ylös. Hänen onnistui kääntää hevonen takaisin ja pääsi turvallisesti alas, kuten kaikki muutkin. Kylmää hikeä otsalta pyyhittäessä ihmeteltiin, kuinka tuokin selvitettiin noin helposti.

Kävimme vielä loiskuttelemassa pienemmässä vesilätäkössä, josta avautui hiekkapohjainen laukkapolku, jossa oli muutamia pieniä risuesteitä. Jotkut aristelivat esteitä ja sovimme laukkaavamme hitaasti polkua pitkin. Alku sujuikin hyvin, mutta sitten vauhti kiihtyi ja peräpään pitäjänä aloitin laskennan… yksi, kaksi, kolme .. pöllähtäneen näköistä teralaista löytyy polun varren pusikoista. Kolme hevosta hävisi horisonttiin.. Kukka, Tanja ja Jorma putosivat, osittain vauhdin, osittain polun haarautuman takia, kun hevonen jatkoi eri reittiä kuin ratsastaja aikoi. Pernilla meni vetäjän perässä vauhdikasta laukkaa keskimäärin silmät kiinni ja pysyi selässä, mutta sai kunnon hiekkakylvyn lentävästä ravasta. Minä ja Satu selvisimme peräpäässä hyvin.

Tämän jälkeen seurasi maaston lännenratsastusosuus. Vapauden kaipuisen uuden kolmen hevosen lauman oli tultava opettajan mukaan tietä pitkin takaisin, mikäli ne mielisivät kotiin. Järjestimme neljän hevosen ja kolmen kävelijän muodostaman tiesulun ja kohta jo kuuluikin iloinen kavionkopse lauman tullessa meitä kohti. Vauhti hidastui vähän, mutta hevoset pääsivät puikkelehtimaan jostain raoista ohitsemme ja edessä oli muutaman kilometrin kävely. Missä lasso?

Matkalla muutama ohikulkija kertoi hevosten painaneen tästä ohi jokin aikaa sitten täyttä laukkaa, joten olimme oikeilla jäljillä. Kaikki hengissä ja hevosetkin löytyvät kotoa kunnossa. Jorman leukasuojus oli ollut leuan alla ja hän löi päänsä hevosen kaulaan siten, että laukasuojus teki haavan leukaan sotkien takin verellä. Muuten selvittiin mustelmilla ja kolauksilla itsetunnolle. Lohdutukseksi opettaja kertoi tarinoitaan puuta päin ratsastuksistaan.

Vauhtia ja vaaratilanteita, ikimuistoisia hetkiä (jos ei menetä tajuntaansa). Merihirviöitä ei mainostuksesta huolimatta näkynyt, mutta UFT:tä sitä enemmän (tunnistamattomia lentäviä teralaisia 🙂 Maaston saldo: viisi pudonnutta, hajonneet silmälasit ja verta vuotava leuka, mutta kivaa oli. Kuka tulee uudelleen? Ei tunnu pelottelu onnistuvan, kun monet jo vänkäsivät milloin järjestämme uuden vauhdikkaan maaston Reippaita teralaisia siis? Pitäisiköhän taas lisätä joihinkin Teran maastoihin varoitus menevistä hevosista?…nääh, mitä turhia…

Tämän jutun kirjoitti Mika Huttunen, email: mhu@cc.hut.fi. Sivua on viimeksi päivitetty 07.06.1997 (Postaus siirretty nykyisille nettisivuille 2.3.2024).